Sotahuuto 5/18

 

Embed or link this publication

Description

Pelastusarmeijan kuukausijulkaisu

Popular Pages


p. 1

Pelastusarmeija Toukokuu 2018 2 € SOTAHUUTO Sivut 8–10 aina on toivoa ritva hämäläisen tarina Sivut 4–6 äidin veroista ei ole toista SOTAHUUTO 1

[close]

p. 2

2 SOTAHUUTO

[close]

p. 3

SOTAHUUTO | KRIGSROPET | PELASTUSARMEIJAN LEHTI | TOUKOKUU 2018 | 2 € Tässä numerossa 04 ÄIDIN VEROISTA EI OLE TOISTA! 07 TÄSSÄ KUUSSA 08 RITVA HÄMÄLÄINEN – AINA ON TOIVOA 11 PELASTUSARMEIJALAISET RAKENSIVAT SISÄLLISSODAN REPIMÄÄ MAATA 14 KORKEA NEUVOSTO 16 CEDIN REISSULLA 17 OSASTOELÄMÄÄ! 18 KRIGSROPET – KOLUMN 18 EIJA KULMALA: AARON 20 ARMEIJASSA TAPAHTUU 23 SYVÄSUKELLUS LAULUKIRJAAN 11 Sisällisota oli erityistä aikaa myös Sotahuudon historiassa SOTAHUUTO 3

[close]

p. 4

Äidin veroista ei ole toista! Äitienpäivää on vietetty Suomessa nyt sadan vuoden ajan. Pelastusarmeija oli vahvasti mukana jo toisena juhlintavuotena 1919, jolloin juhlapäivää vietettiin sadoissa tilaisuuksissa ympäri Suomen. Nykymuotoinen äitienpäivä, jolloin rakkaita äitejä muistetaan kortein, lounain ja lahjoin, on saanut alkunsa 1900-luvun alkuvuosina Yhdysvalloissa. Toki äitejä ja äitiyttä on juhlittu eri kulttuureissa jo tuhansien vuosien ajan, muun muassa muinaisessa Kreikassa. Kristityssä perinteessä Maria on aina ollut syvästi arvostettu ja rakastettu. Muutamissa katolilaisissa ja protestanttisissa Euroopan maissa, kuten Irlannissa ja Isossa-Britanniassa, vietetään myös kirkkopyhää ”Mothering Sunday”, jolloin muistetaan ”äitikirkkoa” vierailemalla omassa kastekirkossa. Nykyään kyseinen pyhä on yhdistynyt maallisempaan äitien muistamiseen. Ensiaskeleet äitienpäivän vietossa otettiin, kun yhdysvaltalainen yhteiskunta-aktivisti ja runoilija Julia Ward Howe alkoi ajaa äitiyden arvostamisen nostamista. Hän kutsui amerikkalaisia äitejä koolle tilaisuuksiin, ja vuonna 1870 hän kirjoitti ”äitienpäiväjulistuksen”, joka oli kutsu naisille liittyä yhteen maailmanrauhan nimissä. Hän esitti myös ajatuksen virallisesta äitienpäivän vietosta. Tapa ei tuolloin vielä kuitenkaan juurtunut. Howen aloittamaa työtä jatkoi Ann Jarvis, joka järjesti Äitien päivä -kokouksia ja perusti Äidin työ -järjestön. Ann Jarvisin menehdyttyä vuonna 1907 hänen tyttärensä Anna Jarvis pyysi philadelphialaisen seurakuntansa papilta lupaa järjestää juhla äitinsä – sekä kaikkien äitien – muistolle. Seuraavana vuonna Philadelphiassa järjestettiin yleinen äitien muistopäivä. Vuonna 1909 juhlaa vietettiin jo 45 osavaltiossa. Siunauksia äitienpäivästä Yhdysvalloista äitienpäivän vietto levisi koko läntiseen maailmaan muutamassa vuodessa. Suomeen juhla rantautui vuonna 1918 Kotikasvatusyhdistyksen (nykyisin Vanhempainliitto) silloisen pääsihteerin Vilho Reiman toimesta. Reiman pyrkimyksenä oli omistaa päivä kansalaissodassa leskiksi jääneille tai poikansa menettäneille ”veljessodan” äideille. Hän halusi kutsua kaikki äidit mukaan ajatuksella, ”että vihollisenkin äidillä on äidin sydän”. Ensimmäistä suomalaista äitienpäivää vietettiin vain yhdessä tilaisuudessa Alavieskan kirkonkylän kansakoululla heinäkuussa 1918 – pari kuukautta kansalaissodan päättymisen jälkeen. Seuraavana vuonna äitienpäivää vietettiin 14.9. amerikkalaisen esikuvan mukaan. Kotikasvatusyhdistyksen ohella Pelastusarmeija oli tuolloin vahvasti mukana tuomassa tapaa Suomeen. Syyskuun 13. päivänä ilmestynyt Sotahuuto N:o 37 / 1919 oli omistettu kokonaisuudessaan äideille ja äitienpäivälle. Muun muassa rouva eversti Toft kirjoituksessaan muistutti äitien muistamisen tärkeydestä: ”Äiti, ’äitien päivä’!” Sydän avartuu juhlatunnelmasta. Suomi, tuhatjärvien maa, maa joka taistelun tuntee ja jolle uhrit eivät outoja ole, tämä maa kehoittaa nyt juhlimaan häntä, joka kantaa suurinta maallista nimeä, minkä Suomi tuntee, nimeä ’Äiti’ – – Tulkoon ”äidin päivästä” Suomelle ja sen kansalle siunauksen päivä! Päätöksistä rikas päivä! Päivä, joka vie sen pojat ja tyttäret lapsuuspuhtauteen uskoon ja rukouksiin! Ja täyttykööt tänään äidin rukoukset lastensa pelastukseksi. Silloin tulevat ei vaan äidit ja lapset, mutta koko maa saamaan siunauksen äitien päivästä.” Lehdestä löytyi myös vinkkejä äitienpäivän juhlinnan käytännön järjestelyihin: ”Aamulla tulisi lasten herättää äiti laululla sekä tarjota hänelle kahvia hyvän leivän kera. Äiti on mainittuna päivänä vapautettava niistä taloustoimista, joita hän tavallisesti suorittaa sinä päivänä. Aamiaispöytä on katettava juhlaasuun ja koristettava kukkasilla; ja jokaisen tulisi varojensa mukaan koettaa hankkia äidille jokin pikku lahja, mistä äiti erityisesti pitää, hänelle terveydeksi. Iltapäivällä tai illalla on järjestettävä pieni juhlahetki kodin piirissä, johon isänkin tulee ottaa osaa…” 8 4 SOTAHUUTO

[close]

p. 5

Äitiys ja siihen liittyvien haasteiden ratkaisu ovat aina olleet Pelastusarmeijan ydintoimintaa. Armeijapioneeri ja äitien puolestapuhuja Alva Forsius rakennutti Porvooseen vuonna 1914 Solhemin äiti- ja lapsikodin, jonne yksinäiset, hädässä olevat äidit saattoivat mennä lapsensa kanssa heti synnytyksen jälkeen kuudeksi kuukaudeksi. Solhemissa selvitettiin äidin elämäntilannetta ja mahdollisuuksia huolehtia lapsestaan. Joskus päädyttiin adoptioon. Kuva vuodelta 1915 (jälkivärjätty). SOTAHUUTO 5

[close]

p. 6

Pienokaisia Pelastusarmeijan lastenkodissa 8 Kaksi numeroa myöhemmässä Sotahuudossa N:o 39 / 1919 raportoitiin äitienpäivän vietosta Helsingin osastoissa: ”Helsingin I osastossa: Rouva everstin (Toft, toim. huom.) lämmin puhe lähti sydämestä ja saavutti sydämet. Hän pysähtyi erityisesti puhumaan niistä, joista äidin rakkaudesta osattomiksi jääneinä tai siitä huolimatta oli tullut haaksirikkoutuneita hylkyjä elämän merellä ja kehotti pelastuskansaa lämmittämään sydäntänsä Jumalan rakastavalla sydämellä, kunnes äidin tavoin kykenivät rientämään näiden raukkojen avuksi.” Helsingin II osasto oli saanut arvokkaita vieraita kansanedustajien, opettaja Vilho Reiman ja emäntä Eveliina Ala-Kuljun tuodessa tervehdyksensä. Vilho Reima esitti sydämiin käyvän puheen ”Äiti tärkeimpänä tekijänä uuden Suomen uudeksi luomisessa”. Eveliina Ala-Kulju piti puheen myös Helsingin IV:n osaston kokouksessa. Siellä ei ollut unohdettu myöskään suomalaisten rakkautta kahviin: kaikille vieraille, joita oli toistasataa, ”tarjottiin juhlassa hyvää kahvia aivan rahatta ja ilmaiseksi”. Kevään juhla Vuonna 1920 äitienpäivä siirtyi toukokuun kolmannelle sunnuntaille, ja vuonna 1927 opettajien toiveesta nykyiselle paikalleen toukokuun toiselle sunnuntaille, jottei se osuisi liian lähelle lasten kevätjuhlia ja opiskelijoiden tutkintoviikkoa. Liputuspäivä äitienpäivä on ollut vuodesta 1947. Toukokuussa ilmestyneessä Sotahuudossa N:o 19 / 1920 äitienpäivästä muistutetaan seuraavasti: ”Sotahuudon lukijat ehkä jo tietävät, että sunnunt. 16 p. toukokuuta vietetään äitien päivää kaikissa Pelastusarmeijan osastoissa ympäri Suomea... Äitien päivän tulee ennen kaikkea olla kodin juhla, sillä kodissahan äiti ennen kaikkea muuta alaa elämässä vuosi vuodelta suorittaa suurenmoista rakkaustyötään kunnes lopulta painaa väsyneen päänsä kuoleman lepoon. Senpätähden äitien päivän tulee ennen kaikkea olla kodin suuri juhla.” Nykyisinkin perinteeseen kuuluvat äidille aamiainen vuoteeseen ja itse askarrellut kortit ja pienet lahjat. Moni äiti ilahtuu kimpusta valkovuokkoja. Valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassa tasavallan presidentti myöntää äitienpäiväkunniamerkkejä, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitaleja kultaristein. Tapa on alkanut vuonna 1946, ja tasavallan presidentti luovuttaa kunniamerkit henkilökohtaisesti juhlallisin menoin Helsingin Säätytalossa. Lopuksi vielä lainaus Sotahuudon numerosta N:o 37 / 1919, jossa tiivistyy äitienpäivän juhlinnan ydin: ”Anna äidin tänä päivänään saada osakseen niin paljon rakkauttasi, myötätuntoasi ja ihailuasi kuin sinä vaan lapsenaan kykenet antamaan. Hän ei koskaan saa liiaksi! Muista, että Herra lahjoittaa meille elämässä paljon muuta, mutta vain yhden äidin ja äidin veroista ei ole toista!” Toni Kaarttinen Kuvat: Pelastusarmeijan arkisto Lähteet: Sotahuuto N:o 37 / 1919, N:o 39 / 1919, N:o 19 / 1920, Suomen Vanhempainliitto, Turun Sanomat, Wikipedia 6 SOTAHUUTO

[close]

p. 7

Tässä kuussa Kuka sinua pitää kädestä? Suomessa asuessani olen pitänyt yhteyttä perheeseeni pääasiassa FaceTimen kautta. On ilo nähdä lapseni ja lastenlapseni ja jutella heidän kanssaan. Muutama viikko sitten 3-vuotias tyttärentyttäreni soitti minulle; hän oli pukeutunut karhuksi ja halusi näyttää mummille asunsa ja karhunkyntensä. Huomasin, että hän piteli jotakin kädessään, joten tietysti kysyin: ”Mitä sinulla on kädessä?” Aloin miettiä: ”Mitä minä olen pidellyt kädessäni?” Yli 30 vuoden upseeriuran aikana minulla on ollut ilo pidellä käsissäni seurakuntaperhettä ja jakaa elämää toisten kanssa. On ollut ilontäyteisiä hetkiä, kun vihkiparit ovat vannoneet valansa ja sitoutuneet toisiinsa. Sitten on juhlittu uuden elämän lahjaa. Ihmiset ovat uskoutuneet minulle kertomalla huolensa ja murheensa. Olen kulkenut heidän vierellään läpi haasteellisten päivien, pysähtynyt perheiden kanssa surun hetkellä. Olen juhlistanut edesmenneiden lähimmäisten elämää. Olemme kulkeneet läpi kaikenlaisten perhekokemusten yhdessä uskoen, Jumalaa palvoen ja Sanaa lukien. Elämääni on kuulunut myös äitinä olemisen ihmeellinen haaste: olen pidellyt käsissäni kahta pientä tyttöä. Olen katsonut heidän kasvavan ja kehittyvän, nauranut heidän kanssaan ja itkenyt heidän kanssaan. Pitelin heitä kädestä, kun he ottivat ensiaskeleensa. Pitelin heitä kädestä väkijoukon keskellä, jotteivät he eksyisi. Otin heitä kädestä kiinni, kun heitä pelotti. Pitelin heitä kädestä ja rukoilin heidän kanssaan, kun he aloittivat koulun. Koska muutimme säännöllisin väliajoin, he aloittivat usein uusissa kouluissa ja saivat uusia ystäviä. Pitelin heitä kädestä, kun he menivät naimisiin – ja katselin, kuinka heidän kätensä liitettiin aviomiehen käteen. Pitelin heitä kädestä, kun he syleilivät uuden elämän lahjaa – ja katselin ylpeänä, kun he pitelivät kiinni omien lastensa kädestä. He ovat jo aikuisia naisia, mutta silti tulee hetkiä, kun he kurkottavat kohti kättäni! Kun olen äitinä ollut väsynyt tai huolissani lapsistani, en ole ainoastaan pidellyt heitä kädestä vaan tarvinnut jotakuta pitelemään minua kädestä. Kun olen Pelastusarmeijan upseerina jakanut seurakuntaperheeni ilot ja kivut, en ole ainoastaan pidellyt lähimmäisiäni kädestä vaan joutunut kurottamaan kohti Isä Jumalan kättä. Tiedän, että Hänen lapsenaan voin kurottaa kohti Hänen kättään milloin vain. Luen Psalmista 139: ”Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.” Hän pitelee minua aina! Kuka sinua pitää kädestä? ”Kun olen Pelastusarmeijan upseerina jakanut seurakuntaperheeni ilot ja kivut, en ole ainoastaan pidellyt lähimmäisiäni kädestä vaan joutunut kurottamaan kohti Isä Jumalan kättä.” Lyn Hills everstiluutnantti naistyön sihteeri SOTAHUUTO 7

[close]

p. 8

Aina on toivoa: ”Jumalan rakkaus korjaa meitä” – Jumalan rakkaus korjaa ja eheyttää meitä, Ritva Hämäläinen kertoo. Hän on elävä esimerkki tästä. Rikkinäisestä lapsesta on kasvanut Jumalan hoidossa toisten auttaja. – Mottoni on: Ei hätäillä, kyllä tähän keksitään ratkaisu, hymyilevä nainen kuvaa. Ritva Hämäläinen (57) toimii ohjaajana Pelastusarmeijan Sosiaalipalvelukeskuksessa Helsingissä. Hän siirtyi tehtävään Armeijan asumispalveluyksikön toimistosihteerin työstä. Uusi vastuualue tuli rukousvastauksena. Tätä edelsi lähes kymmenen vuotta Fidassa monipuolisissa tehtävissä. Elämänsä alusta saakka Ritva joutui kulkemaan raskain askelin. Ritva oli syy äidin ja isän avioliittoon. Hän syntyi kotiin, jossa oli vakavasti reumasairas äiti ja myöhemmin alkoholisoitunut isä. Myös sodan läpikäyneet isoisät hukuttivat murheitaan alkoholiin ja olivat usein Ritvan kotona. Nuorempi veli vietti vapaa-aikansa ja kaikki lomansa pääosin mummolassa. – Minulla oli perheen hoivarooli: jo alakouluikäisenä otin vastuun perheen ruuanlaitosta, uunien lämmittämisestä ja vesien kantamisesta, koska äiti ei kyennyt siihen. En oikein jaksanut sitä kaikkea ja etsin koko ajan ympäristöstä turvallista aikuista. Välillä minut lähetettiin mummolaan maalaistaloon, mutta sekään ei tuonut aina turvaa; aikuisilla oli paljon työtä ja huoli kotona olevasta äidistä painoi usein mieltä, Ritva muistelee. Mummolasta jäi kuitenkin mieleen yksi lohdullinen kuva: sängyn päädyssä riippui suojelusenkelitaulu, jossa lapset kulkevat rikkinäisellä sillalla. Sitä pieni tyttö aina iltaisin katseli. Nuoruudessa kodinhoito jatkui, ja jaksaminen oli heikkoa. – Rippikoulukin meni pelleillen muiden mukana. Muistan, että tuohon aikaan aloin peloissani lukea joka ilta Ystävä sä lapsien ja Mä silmät luon ylös taivaaseen -virsien säkeistöt. Hain turvallisuutta. Häpeä, syyllisyys ja turvattomuus kulkivat mukana koko ajan... Tyttö ei pystynyt purkamaan tuskaansa itkemälläkään. Sen tähden yksi hänen rakkaimmista lauluistaan on Itkemättömät itkut. – Tuska koteloitui: elin roolia. Minulla ei ollut Jumalan luomaa identiteettiä. Olin rakentanut itselleni suojan ja elin valheessa, koska en voinut kertoa kotiasioitani kenellekään, Ritva muistelee. Ei ihme, että nuori nainen haki ulospääsyä raskaasta elämäntilanteesta. Vartuttuaan hän meni kauppaan työhön ja solmi avioliiton päästäkseen pois kotoa. – Halusin heti lapsia ja mieheni myöntyi siihen. Sain kolme lasta. Avioliitto oli kuitenkin alun pitäen tuhoon tuomittu keskeneräisyyteni vuoksi. Se oli epätoivoinen yritys saada perhe ja korjata tilannetta. Olin edelleen se rikkinäinen Ritva. Taakat lähtivät – Melko pian avioeron jälkeen tulin uskoon. Uskoontulo oli monien vuosien prosessi. Äidin kuolema oli yksi hetki, jolloin tiesin, että Jumala kutsuu minua. Kieltäydyin, koska ylpeys ja häpeä olivat esteenä. Ajattelin silloin kuitenkin, että näitä kutsuja ei tule monta kertaa, ja minulle tuli pelko. Sen jälkeen alkoi tapahtua niin että aina, kun perhe muutti, naapurissa oli uskovaisia ihmisiä. Uskovien perheiden äidit lähestyivät Ritvaa, mikä toisaalta vihastutti ja toisaalta ihastutti häntä. – Ajattelin, että noilla ihmisillä on enemmän kuin minulla, mutta koin olevani niin arvoton, että en kelpaisi Jumalalle. Sitten naapurin rouva kutsui minut Vapaaseurakunnan tilaisuuteen. Lähdin sinne ja siellä pastori puhui puheessaan minun elämäntarinaani. Luulin, että naapurin rouva oli kertonut hänelle kaiken, mutta niin ei ollut. Jumala oli puhunut. Itkin penkissä koko ajan. 8 8 SOTAHUUTO

[close]

p. 9

Vuonna 2000 Ritva Hämäläinen pysäytettiin Kuopion kadulla ja hänelle sanottiin: Jumala lähettää sinut köyhien pariin. Tänään hän on työssä Pelastusarmeijan Sosiaalipalvelukeskuksessa Helsingissä ja auttaa köyhiä ja vaikeuksissa olevia. Unelmana on saada tehdä nykyistä enemmän naisten työtä. Ritvalla on aina toivon näkökulma ihmisille. ”Jumalan rakkaus ei pakota eikä vaadi. Se odottaa.” SOTAHUUTO 9

[close]

p. 10

10 SOTAHUUTO ”Jumala auttaa hienotunteisesti” 8 Pastori tuli ulkorappusille perääni ja sanoi: ”Kuule, sinun ei pitäisi lähteä, Jumala haluaa kohdata sinut.” Alttarilla jättäydyin Jumalalle. En synnintunnossa, en kaipauksessa, vaan hurjassa hädässä tulevaisuudesta. Mutta se riitti Jumalalle, Ritva naurahtaa liikuttuneena. Alttarilla tuli helpotus ja taakat lähtivät! Oli vuosi 1992. – Jumala alkoi hienotunteisesti korjata ja eheyttää minua. Hän ei koskaan nöyryyttänyt eikä väheksynyt. Sain kokea Jumalan huolenpitoa. Sain Pyhän Hengen avulla voiman antaa anteeksi asia kerrallaan. Minulle tultiin myös sanomaan: Muista, että et ole sekä isä että äiti, vaan olet äiti. Isä on taivaassa ja Hän ohjaa ja neuvoo sinua lasten kanssa. – Olin työtön yksinhuoltaja Nilsiässä Savossa. Turvaverkkoja ei ollut; isä ja äiti olivat kuolleet ja muutakaan tukea en saanut, koska olin niin tarvitseva kaikilla elämänalueilla. Siinä tilanteessa lujittui usko Jumalaan, ja me näimme Jumalan ihmeitä lasten kanssa. Koska Ritva oli työtön, hänellä oli aikaa leipoa, laittaa lapsille hyvää ruokaa ja olla läsnä. Sen lapset muistavat vieläkin. Perheen vuokratalossa yöt olivat ajoittain levottomia. Yhden sellaisen jälkeen koko perhe lähti Kuopioon tuulettumaan. Äiti ilmoitti opettajille, että tänään lapset eivät jaksa tulla kouluun. Se oli hienoa lasten puolella olemista! Jälkikasvun kanssa on läheiset välit. Jokaisella lapsella on nykyisin kaksi tutkintoa ja vakituinen työpaikka. Myös Ritva-äiti on opiskellut kolme tutkintoa aikuisena. Lastenlapsia on jo kolme Kuopiossa. Perhe on suuri voimavara äidille. Hengellinen musiikki on hoitanut ja vahvistanut Ritvaa uskontiellä. Hän kuuntelee mielellään lauluja ja laulaa Lähetysseurakunnan Perhekuorossa. Esimerkiksi ”Tuhkasta nousee aamu” on rakas laulu. Moni kamppailee häpeän, syyllisyyden ja riippuvuuksien kanssa. Miten neuvoisit näitä ihmisiä? – Lue Raamattua, mene seurakuntaan, puhu luotettaville ystäville, perheelle, hae apua. Myös lääketiede on Jumalan apua meille, paljon kokenut nainen tietää. – Kukaan ei päätä, että minusta tulee alkoholisti tai peliriippuvainen. Näiden takana on aina jokin elämän olosuhde. Olosuhteet ohjaavat, ja pahan valta pyörii ympärillä. Ihminen kokee olevansa arvoton ja ajattelee, että hänelle ei kuulu mitään hyvää. Että Jumala ei voi rakastaa häntä. Ritva Hämäläisen oma historia on kuin aarrearkku nykyisessä tehtävässä, jossa hän keskustelee vaikeuksissa olevien kanssa. Myös vuoden kestänyt Hyvä Sanoma ry:n järjestämä evankelistakurssi on antanut eväitä työhön. – Voin rohkaista: Mitä jos lähtisit opiskelemaan? Entäpä jos kieltäytyisit miehesi pahoinvoinnin mahdollistamisesta? Pöytäni takana istuu aina ainutlaatuinen ihminen, jota Jumala rakastaa, rakastaa... Kun katson edessäni olevaa, ajattelen: Minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet Minulle, Jeesukselle. Joku Pelastusarmeijan johtajista on sanonut: Kun ojennat kätesi köyhälle, näet hänen silmissään Jeesuksen. Mottoni on: Ei hätäillä, kyllä tähän keksitään ratkaisu. – Toivon, että minusta näkyy rauhaa, iloa, rakkautta ja anteeksiantamusta. Saan usein rukoilla täällä töissä ihmisten puolesta. Vain yksi asiakas on kieltänyt rukoilemasta puolestaan. Kun olen rukoillut, he kysyvät: Mitä tässä tapahtui? He kokevat jotakin. Pelastusarmeija on monelle rukousvastaus. Ja niin jaksaa taas jatkaa. Riitta Kosola Kuvat: Toni Kaarttinen Ritva Hämäläinen on käynyt vakavan syöpäkriisin läpi viime syksynä. Raamatun parantumista lupaavaan Sanaan jatkuva turvautuminen ja esirukoukset auttoivat lääketieteen lisäksi toipumaan. Ritva, lempinimeltään Ritu, kiittää työyhteisöä esirukoustuesta.

[close]

p. 11

Kuva Helsingin valtauksesta 17.4.1918. Turun kasarmi (Läntinen Heikinkatu 28) pommituksen aiheuttaman tulipalon jälkeen. Kaupunkilaiset etsimässä raunioista säilykepurkkeja. Kuva: Gunnar Lönnqvist / Helsingin kaupunginmuseo. Pelastusarmeijalaiset rakensivat sisällissodan repimää maata ”Miksi toisiamme vihaamme? Miksi katkeroitamme toistemme olemassaolon sekä saatamme syyllisyyteen itsemme tänä lyhyenä, katoavana elämämme aikana? Eikö meillä kylliksi jo ole kurjuutta, surua ja sydäntuskaa taisteltavanamme?” Näin kyselee Suomen Pelastusarmeijan johtaja, eversti Karl Larsson uudenvuodenpuheessaan 1918. Sisällissota Suomessa leimahti liekkiinsä kolme viikkoa myöhemmin. Sodan syttymistä edeltävänä päivänä ilmestyi Sotahuuto, jossa eversti Larsson jatkoi tiukkaa teemaansa kuvaillen senhetkisiä oloja: Itsekkyyden lujat patterit ovat varustettuja suurilla kanuunoilla ja voimakkailla ampumavaroilla. Vihan kuularuiskut on sijoitettu jokaiselle kadulle kaupungeissamme ja ky- lissämme. Luokkaviha ja katkeruus vallitsevat. Nautinnonhimojen ratsuväki, tuhoamishalun jalkaväki, epärehellisyyden vedenalaiset ja siveettömyyden lentokoneet tekevät hyökkäyksiään kaikkialla. Pelastusarmeijalla oli tässä kaikessa kurjuudessa selvä missio: everstinsä johdolla pelastussotilaat julistivat sodan pahuutta vastaan liittoutuneina Taivaallisen Kuninkaan ja hänen sotajoukkojensa kanssa. On levitettävä Sanaa Kristuksesta kaduilla, taloissa, ravintoloissa, kylissä, kaikkialla. Lapset ja nuoret on pelastettava Kristukselle, orpolapset saatava turvaan ja hoidon piiriin. 8 SOTAHUUTO 11

[close]

p. 12

Sisällisota oli erityistä aikaa myös Sotahuudon historiassa. Koska rintamalinjojen ylitse oli mahdotonta toimittaa lehteä maanlaajuisesti, keväällä 1918 Sotahuutoa toimitettiin ja painettiin sekä Helsingissä (vas.) että Vaasassa (oik.). 8 Pelastusupseereista osa palveli Punaisen Ristin toiminnassa. Senaatti ei ollut suostunut everstin pyyntöön vapauttaa 30 toimeliasta ja pätevää miesupseeria sotapalveluksesta Pelastusarmeijan rintamalle, ja niin he joutuivat tulilinjoihin taistelemaan hengestään – osa kaatui, osa joutui vangiksi punaisten puolelle Helsinkiin. Pelastusarmeijan riveihin jääneet kävivät sotaa Kristuksen sanoman levittämiseksi: kitarakuorot vierailivat kenttäsairaaloissa, Pelastusarmeijan osastojen ovet olivat auki päivisin sisällissodan sotilaiden levähdyspaikaksi, ruokatarjoiluun tarvittiin paljon väkeä, lastenseimet ja -kodit olivat tupaten täynnä orvoiksi jääneitä mutta myös päivähoitoon jätettyjä lapsia, kun heidän äitinsä olivat päivisin hätäaputöissä vapaaehtoisina. Kahdenkin edestä Upseerit kärsivät nälkää ja heidän kuntonsa heikkeni samaa vauhtia kuin sodan uhrien auttaminen vaati enemmän voimavaroja. Osalla mielenterveys rakoili, koska omaiset olivat kadonneet tai kaatuneet. Eversti Larssonin viesti pelastussotilaille oli tiukka: ”Hätää, kärsimystä ja kurjuutta kasaantuu maas- sa enemmän kuin koskaan ennen, siksi rajoittakoon jokainen pelastusarmeijalainen lepovaatimuksensa mahdollisimman vähään valmistautuen tekemään auttamistyötä vähän aikaa kahdenkin edestä.” Upseerikoulu suljettiin ja sen opiskelijat määrättiin suoraan palvelutehtäviin. Naissotilaita kutsuttiin apukäsiksi lastenseimiin ja kesäsiirtoloihin. Elintarvikepula oli huutava ja vaikeutti ruokajakelun järjestelyjä. Lastenvaatteista oli pula, mutta lahjoituksena pyydettiin myös yhtä lakanaa per perhe, käytetytkin kelpasivat. Osastoja pakkolunastettiin sotatarkoituksiin, ensin ottivat punaiset, sitten valkoiset, mutta Armeijan piti maksaa vuokrat; osa rakennuksista kärsi mittavia tuhoja taisteluiden tähden. Taloudelliset menetykset olivat valtavat, ja ylimääräisiä lahjoituksia anottiin Sotahuudon palstoilla. Eversti kyselee: ”Missä rukoileva kansa on? Missä ne, jotka korottavat pyhät kädet taivaan Jumalan puoleen? Missä ne, jotka läsnäolonsa ja rukouksiensa kanssa astuvat joukkojen eteen?” Tampereen pommituksen keskellä osaston johtaja, kapteeni Vallgrén yritti selvitä tu- lilinjasta veljensä kotiin päätyneiden pakolaisten kanssa. Kaksi hänen veljistään oli kadoksissa, toinen vasta 17-vuotias, toinen perheenisä. Suru ja tuska eivät estäneet kapteenia järjestämästä pakolaisille suojaa lämmittämättömän kivirakennuksen kellariin, jossa he piileskelivät kylmässä ja kosteudessa kokonaisen viikon. Ammukset tuhosivat upseeriasunnon ja kapteenin kaikki vaatteet, koko omaisuuden. Osa upseereista ja sotilaista taisteli rakkauden puolesta isommilla areenoilla – vankileireillä, jonne pelastusarmeijalaiset saivat luvan mennä: siellä pelastussotilaat jakoivat hengellistä kirjallisuutta, lauloivat ja pitivät pieniä todistuskokouksia. Paljon enemmän olisi saatu aikaan, jos työväkeä olisi ollut riittävästi. Mutta useampikin piskuinen lauma teki parhaansa eri puolella Suomea. Armeijalaiset palvelivat sotasairaaloissa vapaaehtoisina, osa toimi viestinviejinä vankien ja heidän omaistensa välillä, osa upseereista otti huostaansa orvoiksi jääneitä lapsia; työtä pakolaisten, sotavankien lasten ja onnettomuuksien uhrien auttamiseksi oli tehtävä myös salassa. 12 SOTAHUUTO

[close]

p. 13

Rakenna, rakenna Helsingistä yritettiin saada 250 lasta suojaan maalle, Armeijan kesäsiirtoloihin, ja hätäapukomitealta saatiin siihen 40 000 markan avustuskin, josta tosin ei ollut apua, koska elintarvikkeita ei ollut saatavilla. Niinpä Sotahuudon välityksellä pyydettiin ihmisiltä lahjoituksena perunoita, jotta traumatisoiduille lapsille saataisiin edes jotain syötävää. Köyhimmillä äideillä ei näet ollut antaa lapsilleen muuta ruokaa kuin perunajauhoista ja vedestä sekoitettua velliä, jonka nielemistä helpottamaan annettiin lapsen imeä ensin sillinpalaa. Isoimmat lapset tunkeutuivat ravintoloihin nuolemaan siellä lautasille jätettyjä tähteitä. Lukuisat Armeijan sosiaaliset työpisteet keskittyivät etenkin vankien perheitten ja kaikkein köyhimpien kaupunkilaisten luona käymiseen. Kevään 1918 raskaimpina aikoina Helsingissä Pelastusarmeijan ovilla kävi 500 ahdinkoon joutunutta avuntarvitsijaa päivässä. Raha-apua annettiin 70 000 markan edestä kolmessa viikossa. Koska elintarvikkeiden hinnat olivat nousseet kymmenkertaisiksi, ei viidelläkympilläkään pystynyt viittä, puhumattakaan kahdeksaa pienokaisen vatsaa täyttämään. Pelastusarmeija halusikin keskittyä jakamaan ruokaa, siksi koetettiin löytää mahdollisimman suuria keittiöitä joukkoruokailujen järjestämiseksi. Everstin kirjoituksista kuultaa sodan päätyttyä kesällä pettymys: ”Ihmiset eivät tahdo ymmärtää tai nähdä muuta kuin sitä, mikä on sopusoinnussa heidän oman käsityksensä kanssa. Tämä käsityskanta on itsekäs, omaa etua etsivä ja julma. Unohdetaan niin pian. Jos joskus omistetaan ajatustakaan kärsivälle tai annetaan almu, ovat vaikuttimet tähän tuhansissa tapauksissa puhtaasti itsekkäät.” Helsinkiläiset naiset valmistamassa patjoja valkokaartilaisille ja erityisesti kirkkonummelaisille pojille, jotka olivat punaisten vankeina Ruotsalaisessa reaalilyseossa. Kuva: Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo (1918) Punavankeja Suomenlinnan vankileirillä. Kuva: Niilo Toivonen / Museovirasto – Musketti (1918) Suomen Pelastusarmeijan johtaja oli silti vakuuttunut Armeijan missiosta, joka ei ole tähän päivään mennessäkään muuttunut: ”Pelastusarmeijan tehtävä ja merkitys yhteiskunnassa on rakentaminen. Työhön on käytävä Jumalan voimassa ja Jeesuksen hengessä, täynnä hänen laupeuttaan mutta myöskin varustettuina sillä voimalla, joka johtuu hyvästä järjestelmästä, kelvollisuudesta ja alttiudesta uhraamaan jotain suuren päämaalin saavuttamisen hyväksi.” (Eversti Larsson, Sotahuuto 22.6.1918) Jorma Pollari Lehtileikkeet: Sotahuudon arkisto SOTAHUUTO 13

[close]

p. 14

KORKEA NEUVOSTO Pelastusarmeijan ylimmät johtajat kaikkialta maailmasta matkustavat toukokuussa Lontooseen. He kokoontuvat valitsemaan Pelastusarmeijan 21. kenraalin historialliseen tilaisuuteen, vuoden 2018 Korkeaan neuvostoon, joka järjestetään 19. kertaa. Pelastusarmeijalaiset ympäri maailmaa seuraavat innokkaina, kenestä tulee seuraava kenraali kesällä eläkkeelle siirtyvän André Coxin jälkeen. Korkeaan neuvostoon kohdistuvasta suuresta mielenkiinnosta huolimatta tämä tärkeä tilaisuus on pidetty erittäin salaisena. Onneksi kenraali John Larsson on raottanut tapahtumaa peittävää verhoa kirjassaan Inside a High Council (Korkea Neuvosto, vapaa käännös), jossa hän antaa lukijoille mielenkiintoisen katsauksen neuvoston toimintaan. Historia Vuodesta 1865 eli Pelastusarmeijan perustamisesta lähtien upseereita on sijoitettu määräyksiin armeijamaiseen tapaan. Upseereita ei valita määräyksiin työilmoitusten, -hakemusten tai -haastatteluiden perusteella. Upseereiden määräyksistä päättävät johtajat tai erikseen koolle kutsuttava määräyslautakunta; määräykset päätetään huolellisesti ja rukousten avulla, niiden antamisesta ei tehdä suurta numeroa ja ne vastaanotetaan yksinkertaisella määräyskirjeellä. Tällaisessa ympäristössä Korkean neuvoston toiminta on ainutlaatuista. Korkean neuvoston jäsenet nimittävät joukostaan ehdokkaan monien rukousten jälkeen ja Pyhän Hengen johdattamina. Jos vaadittu määrä jäseniä (nykyään 3 henkilöä) nimeää saman henkilön ja nimetty ehdokas hyväksyy ehdokkuutensa, hän joutuu vastaamaan erittäin vaativiin kysymyksiin tiukan tarkastelun alla sekä käymään läpi monivaiheisen vaaliprosessin. Prosessi ei ole aina ollut tällainen. Pelastusarmeijan ensimmäisten sääntöjen mukaan kenraali saisi nimetä seuraajansa jättämällä valitsemansa ”perillisen” nimen sinetillä suljettuun kirjekuoreen, joka saataisiin avata vasta, kun kenraali olisi ylennetty kirkkauteen (kuollut). Tämä on tapahtunut vain kerran, vuonna 1912, kun William Booth nimesi poikansa Bramwellin seuraajakseen. Jopa viktoriaanisen aikakauden Englannissa tällainen vallanperimysjärjestelmä oli hyvin epätavallinen. Englannin pääministeri William Gladstone kommentoi vuonna 1896 William Boothille, ettei edes paavi voisi tehdä samoin! Myöhemmät kenraalit on valittu ylimpien johtajien salaisessa kokouksessa, joka tunnetaan nimellä Korkea neuvosto. Kaikki Korkeat neuvostot on pidetty Lontoossa. Pelastusarmeijassa komentaja on kenraalin jälkeen korkein upseeriarvo. Pelastusarmeijan maajohtajia kutsutaan territorion johtajiksi. Komentajat ja territorion johtajat ovat aina olleet Korkean neuvoston jäseniä. Tasa-arvo on ollut tärkeä piirre Pelastusarmeijassa liikkeen alkuajoista lähtien. Armeijassa on aina ollut päteviä naisia, mutta järjestön alkuaikoina suuri osa Korkean neuvoston jäsenistä oli miehiä. Onneksi viime vuosina asiaa on korjattu. Vuonna 1995 kenraali Paul Rader määräsi, että kaikki naimisissa olevat naisupseerit saavat oman upseeriarvon, eivätkä olisi enää vain rouva kapteeneita tai rouva majureita. Tämän vuoden Korkeaan neuvostoon kuuluu komentajia sekä territorion johtajina toimivia everstejä. Naispuolisten jäsenten määrän kasvu ei ole ainut merkittävä kehitysaskel Korkeassa neuvostossa. Kun Pelastusarmeija levisi alkuaikoinaan syntypaikastaan Lontoosta ympäri maailmaa, monet liikkeen johtajista olivat ulkomaalaisia. Nyt kun yli puolet Armeijan jäsenistä on aasialaisia tai afrikkalaisia, ei ole yllättävää, että vuoden 2013 Korkeaan neuvostoon osallistuneista 117 upseerista 19 oli kotoisin Aasiasta tai Afrikasta. Menettelytapa Korkean neuvoston kokoontumista edeltää yleensä johtajien konferenssi. Kenraalilla on silloin mahdollisuus puhua tärkeistä asioista. Näiden keskustelujen aikana neuvoston jäsenet oppivat tuntemaan toisensa. Toistensa kanssa keskustellessaan he pohtivat, ketkä saattaisivat olla mahdollisia ehdokkaita korkeaan virkaan. Muutaman päivän jälkeen konferenssi päättyy, kenraali poistuu ja esikuntapäällikkö kutsuu Korkean neuvoston koolle. Neuvoston jäsenet valitsevat joukostaan puheenjohtajan, ja esikuntapäällikkö luovuttaa johtotehtävät puheenjohtajalle. Puheenjohtaja allekirjoittaa menettelytapojen laillisuuden vahvistavat viralliset asiakirjat ja valvoo muiden upseereiden valinnan. Neuvoston jäsenten joukosta valitaan varapuheenjohtaja, kappalainen, 14 SOTAHUUTO

[close]

p. 15

kysymyskomitea sekä ääntenlaskijat, jotka laskevat ja kirjaavat äänet huolellisesti muistiin. Seuraavat pari päivää kuluvat keskusteluiden parissa. Jokainen neuvoston jäsen saa ehdottaa kysymyksiä, mutta kysymysten lukumäärä on nykyisin rajattu neljäänkymmeneen! Kysymykset ryhmitellään erilaisiin kategorioihin: hengellinen johtajuus, visio, missio, usko & käytäntö, henkilöstö sekä hallinto & strategia. Nimeämiset Kun kaikki on valmista, puheenjohtaja aloittaa nimeämisprosessin. Neuvoston jäsenet menevät yksi kerrallaan äänestyskoppiin ja kirjoittavat nimettömästi paperilapulle valitsemansa ehdokkaan nimen. Sääntöjen mukaan kuka tahansa aktiiviupseeri voidaan nimetä. Käytännössä kuitenkin ehdokkaiksi voidaan nimetä ainoastaan Korkean neuvoston jäseniä. Kun äänestys on ohi, ääntenlaskija laskee äänet ja tekee listan ehdokkaista, jotka saivat vähintään kolme ääntä. Puheenjohtaja lukee listan ääneen ja neuvoston jäsenet kuulevat ensimmäistä kertaa, onko heidät nimetty ehdokkaaksi. Tämä on hyvin pyhä hetki. Jotkut jäsenistä ovat saattaneet ennakoida nimeämisensä asemansa puolesta. Toisille ehdokkaaksi nimeäminen saattaa tulla sokkina. Puheenjohtaja määrää pienen tauon, jotta nimetyt upseerit voivat päättää, hyväksyvätkö he ehdokkuutensa. Jotkut saattavat pohtia henkilökohtaisia seikkoja, kuten terveyttä, ikää tai perhetilannetta – kenraalin tehtävä on työläs, ja siihen sisältyy paljon matkustamista. Jos nimetty henkilö on naimisissa, tämän puolison täytyy myös vahvistaa, että hän hyväksyy aviopuolisonsa ehdokkuuden. Tauon jälkeen Korkea neuvosto kokoontuu uudelleen ja nimetyiltä henkilöiltä kysytään yksitellen, hyväksyvätkö he ehdokkuutensa. Sen jälkeen puheenjohtaja julistaa ehdokkaat ja päättää kokouksen. Ehdokkaat vetäytyvät huoneisiinsa ja aloittavat vaikean tehtävän; vastausten muotoilemisen kysymyksiin. Puheet Päivän tauon jälkeen ehdokkaat kokoontuvat lukemaan vastauksensa Korkean neuvoston jäsenille. Tähän saattaa kulua koko päivä, sillä kysymyksiä on 40, ja ehdokkaita voi olla useita. Kun vastaukset kysymyksiin on annettu, on puheiden aika. Jokainen ehdokas saa vapaasti kertoa näkemyksensä kenraalin tehtävästä sekä omista prioriteeteistaan ja visiostaan. Vaalit Äänestysjärjestys määräytyy nimeämisprosessin tavoin upseereiden palvelusvuosien mukaan; äänestysliput viedään äänestyskoppiin ja laitetaan vaaliuurnaan. Ääntenlaskijat laskevat äänet ja antavat tulokset puheenjohtajalle. Jos joku ehdokkaista on saanut vaaditut kaksi kolmasosaa äänistä, puheen- johtaja julistaa valitun kenraalin nimen. Jos ei, lista luetaan ääneen ja jokainen ehdokas pohtii saamaansa tuen määrää. Ehdokkaat voivat tässä vaiheessa vetäytyä pois kisasta, ja prosessi alkaa alusta. Kun vaadittu määrä ääniä on saavutettu – huolimatta siitä kuinka monta äänestyskierrosta tarvitaan – julistaa puheenjohtaja uuden kenraalin nimen, ja neuvoston jäsenet puhkeavat lämpimiin suosionosoituksiin. Heidän uskollisuutensa, toivonsa ja rukouksensa kohdistuvat nyt uuteen kenraaliin – riippumatta siitä, ketä he itse olivat äänestäneet. Sääntöjen mukaisten velvollisuuksien jälkeen eläkkeelle siirtyvä kenraali kutsutaan paikalle tervehtimään seuraajaansa. Maailma saa tietää uuden paavin valinnasta, kun valkoinen savu nousee pienestä savupiipusta. Korkeasta neuvostosta ei nouse savua! Tänä vuonna Korkea neuvosto kokoontuu Renaissance-hotellissa Lontoossa. Emme saa tietää äänestyksen tulosta ennen kuin kenraali André Cox marssii suljettujen ovien takaa vaalihuoneesta valitun kenraalin kanssa. Halleluja-huudahdukset kaikuvat ympäri maapalloa pelastusarmeijalaisten seuratessa tilaisuutta suorana lähetyksenä internetistä joka puolella maailmaa. Seuraava luku Pelastusarmeijan historiassa on tuota pikaa alkamassa! Ced Hills ylisihteeri everstiluutnantti SOTAHUUTO 15

[close]

Comments

no comments yet